"Nyt alkaa totuuden hetki", tunnelmoi Paavo Noponen radioselostuksessaan Munchenin 10 000 m:n juoksun viimeisen kierroksen alkaessa. Tämä on tunnelma tällä hetkellä opettajaopinnoissa, vaikka edellisessä blogimerkinnässä taisin höpistä jotain takakaarteesta. Ehkä tässä vaiheessa alkavat "realismin maitohapot" jylläämään lihaksistossa siinä määrin, että viimeinen täysi kierros kuvaa paremmin tilannetta. Takakaarre on enemmänkin se kohta, missä katsotaan onko kaikki materiaalit kasassa, tehtävät tehtynä ja hiiri hamuaa palautusnappia.Opettajan toimintaympäristö -tehtävä on palautettu 5. päivä eli viime sunnuntaina ja nyt väännetään hurjaa kyytiä Opetus ja ohjaus -jaksoa valmiiksi. Pedagoginen kehittämistyö on ajatustasolla jo täysin valmiina, enää se tarvitsee saada esitettävään muotoon. Sama tilanne on oppimispiirin itsearvioinnissa koko opintojaksosta.
Vaikka aikaa ei ole koskaan liikaa, silti joku yltiöoptimismin siemen kasvaa mielessä, että tämä tästä vielä suttaantuu. Minulle henkilökohtaisesti äärettömän tärkeää on se, että sain päättökeskusteluajan iskettyä kalenteriin jo hyvissä ajoin. 21.5.2013 on aika ja sen pitäisi riittää siihen, että valmistuminen on teoriassa mahdollista kesäkuun alkupuolella. Kun kaikki suoritukset on palautettu, ei oikeastaan voi kuin odottaa mahdollista "vikalistaa" ja tehdä nopeasti tarvittavat korjaukset. Loppuhan on sitten byrokratiaa, eikä siihen enää tarvitse niin kovasti keskittyä.
Tässä kohtaa taaksepäin katsoen aika on mennyt nopeasti. Alkusyksystä tuntui melko utopistiselta, että valmistumiselle vuodessa olisi mitään mahdollisuuksia. Totuuden nimissä joululoman aikana olisi varmaan saanut paljonkin aikaiseksi, mutta jotenkin oli vaan takki niin tyhjä, ettei sitä osannut kuin tuijottaa tehtäviä, jotka eivät siitä valmiiksi kääntyneet.
Paljon on tukan alle jäänyt asioita, jotka toivottavasti poikivat jotain hyödyllistä opetuksellisestikin. Ajatusmaailma on ainakin muuttunut, sen olen huomannut jo nyt. Ennen opettajakoulutuksen aloittamista sitä vain yritti selvitä parhaansa mukaan oppitunnista toiseen ja opetteli ulkoista rytmitystä. Nyt on alkanut koko ajan enemmän kiinnostamaan, miten asiat kannattaa esittää sisällöllisesti niin, että ne pysyvät mahdollisimman mielenkiintoisina 16-19 -vuotiaille, joiden prioriteetti ei todellakaan ole ammattiin valmistuminen - ainakaan parina ensimmäisenä vuotena.
Samalla, kun pedagogiikkaa on tarttunut meikäläiseen, sitä on samalla myös muuttunut ehkä armollisemmaksi itselleen. Kaikkea ei pysty omaksumaan. Kaikkea ei pysty hallitsemaan. Oppitunti menee osittain tai täysin eri tavalla, kuin mitä on sen suunnitellut jne.
Yhtä kaikki, tämä alkaa olla siinä vaiheessa, kuin opettajan kevät. Muutama loppupuristus ja suvivirttä odottamaan...
