Oppiminen ja elämäkulku - yhteenveto

Oppimistehtävät 1-3 tehtiin oppimispiirissä. Kaikki tehtävät alkoivat oppimispiirin kokoontumisella, jossa päätettiin tehtävän suoritus- ja toteuttamistapa sekä se, miten eri tehtävien osa-alueet jaetaan oppimispiiriläisten kesken. Pidimme tärkeänä, ettemme tee ns. päällekkäistä työtä, koska opettajaksi opiskelu ei ole meillä kenelläkään päätoimista. Kun jokainen oli tehnyt oman osuutensa, kokoonnuimme ikään kuin yhdistämään palapelin palat tuomalla jokainen oman osuutensa tehtävästä ja samalla jaoimme omasta osuudesta kerääntyneen tiedon toisillemme.

Tehtävän 1 suorittaminen alkoi hapuillen. Opiskeluorientaatio haki vielä kovasti muotojaan ja päiväkirjamerkinnät olivat välillä harvassa. Valitsimme kirjaksi Johdatus Kasvatustieteisiin, jonka lukemisen aloitin ensin toivoen, että aiheesta jäisi jotain kunnolla mieleen. Auditiivisena ja visuaalisena oppijana näin ei kuitenkaan käynyt, joten turvauduin uuteen tekniikkaan ja luin kappaleen kerrallaan, jonka jälkeen kiteytin pääkohdat Mindomo-käsitekarttaan. Näin tekivät myös muut oppimispiirin jäsenet ja sen pohjalta keskustelimme ja koostimme kirjallisen esityksen tehtävään.

Kirjassa mainitut kasvatustieteen tutkijat ja kehittäjät olivat selkeästi vieneet samalla kasvatustiedettä tieteenä eteenpäin, mutta myös hyvin selkeästi ottaneet huomioon vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen kyseisellä aikakaudella. Silti aivan sieltä vanhimmista kasvatustieteilijöistä saakka jokaisella oli teorioita ja ajatuksia, joita voidaan hyödyntää nykyäänkin.

Tehtävän kiteytys on varmaankin seuraava: kasvatustiede tutkii ja kehittää oppimista, opettamista ja koulutusta sillä ajatuksella, että yhteiskunta toimisi paremmin. Koululaitos hoitaa kasvatustieteen ”jalkauttamisen” yhteiskuntaan. Opettajien olisi samalla oltava ajan hermolla ja tuotava koulutusta ja sivistystä kasvatustieteen periaatteiden mukaisesti unohtamatta yhteiskunnan kehitystä ja muutosta. Juuri tämä jumittaminen vanhaan on vaarallista, jos koululaitos aikoo pysyä nyky-yhteiskunnan vauhdissa mukana. Ehkä on jopa suotavaa, ettei koulutuksessa ja kasvatuksessa pyritäkään yhteiskuntakehityksen edelle vaan avoimella mielellä seurataan, mihin yhteiskunta on menossa ja pyritään opettamaan niillä välineillä ja metodeilla, mitä sen hetkiset opiskelijatkin ymmärtävät ja pitävät luonnollisena. Esimerkkinä tästä on varmaankin verkko-opetus eri muodoissaan, joka kiinnostaa ammattioppilaitoksen opettajana ainakin itseäni todella paljon. Sillä pystytään nykyistä paremmin varmistamaan se, että erilaiset oppijat saadaan paremmin pysymään ryhmän vauhdissa mukana ja että palaute on yksilöllistä ja kehittävää.

Tehtävässä 2, Kasvatus- ja kehityspsykologia, valitsimme aiheeksi pienen pohdinnan jälkeen ikäkaudet 21 – 39. Vaikka nopeasti ajatellen tuntuisi siltä, että tätä edeltävässä ikäkaudessa tapahtuu paljon, tapahtuu myös valitsemallamme ikäkaudella merkittäviä asioita, joskin hiukan hitaammin ja eri vaiheissa riippuen ihmisten elämäntilanteesta. Joillakin on opiskelut kesken, jotkut ovat valmistuneet ja työelämässä. Tähän ikäkauteen kuuluu myös mahdollisesti avioliitto, perheen perustaminen, mutta myös omien vanhempien ikääntyminen, siirtyminen eläkkeelle, poismeno samoin kuin läheisten sairastuminen, kuolema. Jos vanhempien avioerot ovat teini-iässä omakohtaisia kokemuksia, tulee mahdollisesti ikäkaudella 21-39 vastaan oma tai ystävien avioero. Tämä muuttaa aina ihmistä ja vaikuttaa myös omien elämänarvojen painottumiseen ja sitä kautta myös oppimiseen ja opiskelumotivaatioon.

Vastuullisuus on leimallista tähän ikäkauteen. Ennen toiset hoitivat asiat puolestasi, nyt on otettava itse asioista selvää ja kannettava vastuu vieläkin konkreettisemmin omista tekemisistä – niin hyvässä kuin pahassakin.

Ikääntyessä myös kestetään paremmin pettymyksiä ja osataan katsoa asioita vähän etäämmältä. Jos teinirakkaus yhtäkkiä loppuu ja ihminen tulee jätetyksi ja se aiheuttaa jopa itsetuhoisia ajatuksia, vastaava tapahtuma vanhempana otetaan yleensä kypsemmin vastaan. Elämänkokemus auttaa sijoittamaan tapahtumat oikeampiin mittasuhteisiin. Silti ei pidä kuvitella, etteikö tällaiset tapahtumat olisi aina psyykelle haastavia elämänvaiheita.

Tehtävässä 3 valitsimme aiheeksi verkkopedagogiikan. Kaikilla oppimispiirin jäsenillä on yhteinen intressi verkkopedagogiikassa. Pasilla ja minulla opettajina ja Timolla kouluttajana työelämässä. Kaikkien näkemykset täydentävät hyvin toisiaan – vaikkakin hieman eri näkökulmista. Olemme myös kaikki valinneet vapaavalintaiseksi aineeksi kurssin Verkko osaksi opetusta, mikä on ensinnäkin äärimmäisen kiinnostava aihe, mutta myös ehdottomasti tulevaisuutta yhä enemmän myös opetuksessa. Jos verkko-opetusta jo nykyäänkin järjestetään korkeakouluissa ja yliopistoissa, samoin kuin meidän opettajaopinnoissa, näen itse verkko-opetuksen ammatillisessa oppilaitoksessa eräänlaisena ”hybridinä”. Tarkoitan tällä sitä, että järjestämme verkkokursseja lähiopetuksessa. Näin opetamme oppilaat käyttämään verkkopohjaista opetusta osana opetusta ja se mahdollistaa tehokkaan etäopetusmahdollisuuden saumattomasti osaksi opetettavaa kurssia, mikäli esim. opettajalla on koulutuksia tai kokouksia ja muussa tapauksessa oppilaille pitäisi antaa joko kirjallisia tehtäviä tai vapaata. Verkkokurssilla he pystyvät aina jatkamaan kotona tai koulun tietokoneluokassa opiskelua itsenäisesti.

Näen tämän myös erittäin tarpeellisena vaihtoehtona opettaa varsinkin teoriapohjaisia aineita, mutta myös ammattiaineita niin, että oppilaat opiskelevat verkko-opetuksessa aiheen teoriaosuuden ja sitten tekevät käytännössä harjoituksen työsalissa. Se on mielestäni ammattioppilaitosten tulevaisuutta. Perinteinen tapa, jossa opettaja opettaa luokan edessä teoria-ainetta, ei enää nykyään sovellu parhaalla mahdollisella tavalla opetukseen, koska siinä ei toteudu yksilöllinen opetus siinä muodossa, kuin pitäisi. Verkko-opetuksessa voidaan yksilöllisesti saada hiljaisemmatkin oppilaat osallistumaan, kun yhteydenpito opettajaan tapahtuu verkon välityksellä. Tällöin kaikki ovat samassa lähtötilanteessa, eivätkä sosiaalisimmat ja puheliaimmat oppilaat vie hiljaisempien mahdollisuutta osallistua. Samoin hitaammin oppiviin opiskelijoihin voidaan keskittyä paremmin verkkoympäristössä.

Kokonaisuutena Oppiminen ja elämänkulku –opintojakso antoi paljon tukea, uusia näkökulmia ja erityisesti välineitä oman opettamisen kehittämiseen. Kasvatustieteen perusteorioita kehittäneiden henkilöiden kautta opin ymmärtämään kasvatuksen ja koulutuksen muutoksen yhteiskunnassamme.

Eri ikäkausien elämäntilanne vaikuttaa merkittävästi oppimiseen. Kun alle 20-vuotiailla se on usein puolittainen pakko – ainakin koulumaailmassa, 21-39 –vuotiailla motivaationa on ehdottomasti itsensä kehittäminen ja itselle paremman työpaikan saaminen tai itsensä kehittäminen nykyisessä tehtävässä. Juuri motivaatio on yksi merkittävimmistä tekijöistä oppimisessa, tai oppimattomuudessa.

Verkkopedagogiikka on erityisesti se opetusmenetelmä, jota tulen opettajana käyttämään yhä enemmän ja monipuolisemmin. Varsinkin omalla koulutusalallani tieto- ja tietoliikennetekniikassa jokainen painettu oppikirja sisältää ilmestyessään jo vanhaa ja puutteellista tietoa. Siksi verkko-opetus on loistava tapa pitää tieto ajantasaisena, kun opetettavassa aineessa voidaan helposti päivittää kaikki vanhentunut tieto uudeksi, eikä koko opetusmateriaalia tarvitse silti heittää menemään.

Se toinen merkintä

Eikä mennyt kauaakaan, kun jo taas tuli merkintä tänne :o/
Jotenkin tuntuu olevan niin perin vaikeaa saada mitään aikaiseksi. Tämäkin blogi olisi oiva apuväline jäsennellä koko opettajaksiopiskeluprojektia. Tästä olisi helppo katsoa, mitä missäkin kohtaa tapahtui. No...päivitetään sitten edes tällä taajuudeella.

Lähipäiviä on vietetty jo pariin otteeseen Vaasan Jupiter-säätiöllä HOPSia eli Henkilökohtaisen Opiskelun Suunnitelmaa tehden ja täydentäen, syvennytty aiheeseen omasta opetusharjoittelusta ja sen toteuttamisesta samoinkuin teemasta, mihin oppimispiiri pureutuu opetusharjoittelussa.

Taktikoin oman innokkuuteni tuntien ja valitsin vapaavalintaiset viiden opintopisteen suoritukset alkavaksi mahdollisimman aikaisin, ettei ensi keväänä tule oikea paniikki.
Tiedän kyllä, että lähes joka päivä olisi tehtävä opiskelujen eteen jotain, mutta peruslaiska perheenisä ei siihen tahtiin yksinkertaisesti taivu.

Siksipä otinkin Centrian Averkosta WWW-kurssin, joka alkoi lokakuussa ja päättyy jo joulukuun puolessavälissä. Toisena valinnaisena on Verkko osaksi opetusta ja sekin päättyy toivottavasti minun kohdaltani helmikuun loppuun. Vielä jos saan ympättyä opetusharjoittelun kurssin yhteyteen, aletaan lähestyä jo oikeasti sitä, mitä tältä opiskelulta oikeasti haetaan - kai. Parastahan olisi, ettei opiskeltaisi pelkkää tutkintoa tai opiskelua varten, vaan opettamista ja opettamisen kehittämistä varten. Kukaan ei kiellä kehittymästä myös itse tässä prosessissa :o)

No, josko tässä päästään "plaaniin" niin tämähän voi tästä alkaa jotain tulemaankin. Normaalit arkirutiinit on vaan jotenkin kuitenkin niin paljon mukavampia kuin orientoituminen opiskelemaan joskus hyvinkin teoreettista, mutta välttämätöntä aihetta kasvatustieteestä, ynnä muusta jännittävästä.

Seuraava blogimerkintä toivottavasti tulee vähän nopeammin...

Alkoi jo - mitä vielä odotat?

Niin...opiskelu alkoi periaatteessa jo kesällä, mutta sentään kävin tutustumassa kouluttajan, eli Jyväskylän ammattikorkeakoulun sivustoilla. Testasin tunnuksen toimivuuden, ilmoittauduin läsnäolevaksi opiskelijaksi jne.

Seitsemän vuoden tauko työn ohessa opiskelussa ja silloinen varma käsitykseni siitä, että koulut on käyty, täytyisi nyt nopeasti pois oppia, ennenkuin tulee oikeasti kiire :o/

Insinöörin papereiden piti kovasti riittää, mutta sitten työtehtävät teollisuudessa (12 vuotta) alkoivat yhtäkkiä tuntumaan niin perin juurin lisäarvoa antamattomalta, että oli vaan yksinkertaisesti keksittävä jotain muuta. Kun siihen tuli tilaisuus, en jättänyt sitä käyttämättä ja tässä sitä ollaan, ICT-tuntiopettajana Sedussa. Yli neljänkymmenen vuoden ikä ja toistakymmentä vuotta samassa työpaikassa on yleensä yhdistelmä, jolloin työ vaihtuu vain yt-neuvottelun kautta, mutta onneksi rohkeus riitti. Vielä ei ainakaan kaduta, kun aikaa on vierähtänyt lähes vuosi uudessa tehtävässä. Opetusvapaa jakso kesällä oli ainakin helppo omaksua. ;o)

Jotenkin vaan sen henkisen ruuvin pitäisi saada nyt ja jatkossa kääntymään siihen asentoon, että joka viikko, jos ei joka ilta, pitäisi tehdä jotain asian eteen. Toivotaan parasta että se ruuvi kääntyy, eikä ole ruosteessa...

Ensimmäinen seminaari on Jyväskylässä pidetty, ohjaajaan ja luokkakavereihin tutustuttu. Tehtäviä on annettu ja niitä on jopa yritetty vähän miettiä ja saada esitettävään muotoon. Henkilökohtainen opiskelusuunnitelma eli HOPS on jo puolessa välissä - ainakin minun mielestäni. Oppimispiiri on "paras mitä rahalla saa" ja sen avulla toivottavasti saan pidettyä ryhdin omassakin etenemisessäni.

Omana vahvuutenani pidän ehdottomasti sitä, että sisälläni asuu ikuinen mopoikäinen. Se auttaa kummasti ammattikoulun nuorisoasteen arjessa. Toinen tärkeä tekijä on pitkän linjan kouluttautumiseni. On käyty lukio, ammattikoulu, teknillinen oppilaitos ja viimeisenä ammattikorkeakoulu työn ohessa. Varsinkin elektroniikka-asentajan taitoja tarvittiin lähes välittömästi, eivätkä ne todellakaan ole haitaksi olleet vaikkapa projektitöitä ohjatessa tai tietokoneen komponentteja ihmetellessä.